Taas yksi viikko takana....

Tämän viikon jälkeen olo on parempi, kuin viime viikolla. Noudatin lupaustani olla aktiivisempi, ainakin suurimman osan viikosta.
Maanantai meni ihan mukavasti. Ohjaajani yritti pysytellä taka-alalla ja antoi minun tehdä suurimman osan tehtävistä. Se sujuikin ihan mukavasti ja päivän jälkeen oloni oli luottavainen.
Tiistai sitten...ei ollut päivä ihan parhaasta päästä. Olimme mukana kahdessa melko suuressa toimenpiteessä, joihin kumpaankin piti tehdä melko paljon valmisteluja ja anestesioiden aikana piti vähän kiirettäkin. Yritin olla mukana työn touhussa ja tehdä osaamiani asioita ja opetella uusia, mutta kaiken keskellä pääni tuntui menevän pyörälle ja taisin lopulta jäädä suosiolla hieman sivummalle. Päivän jälkeen oloni oli sekava. Asiaa ei ainakaan auttanut anestesialääkärin minulle osoittamat kysymykset, joista läheskään kaikkiin en osannut vastata. No opinpahan taas uutta tavalla, joka varmasti jää mieleen...
Keskiviikkona en kuitenkaan antanut edellisen päivän itsetuntoa laskeneiden tapahtumien lannistaa itseäni, vaan yritin parhaani mukaan olla mukana kaikessa ja päivä sujuikin melkoisen hyvin.
Torstai kuluikin sitten Piuha-projektin parissa, laatien kysymyksiä fast track casea varten. Päivän aikana opin taas paljon lisää fast track protokollasta, joten ei ollut hukkaan heitettyä aikaa sekään.
Perjantain olimme ohjaajani kanssa heräämössä. Olen ollut tutustumisjaksolla yhden päivän heräämössä, joten se oli melkoisen uusi maailma minulle. Päivän aikana riitti tekemistä, ja vaikka paljon opinkin, niin heräämöhoidon harjoittelussa riittää minulle vielä runsaasti haasteita.

Hätäsektiosimulaatiosta vielä

Hätäsektiosimulaatiosta positiivisimmaksi kokemukseksi omalla kohdallani muodostui tunne onnistuneesta tiimityöskentelystä moniammatillisen tiimin kesken. Paikalla oli meidän perioperatiiviseen hoitotyöhön syventyvien opiskelijoiden lisäksi erikoistuvia lääkäreitä (anestesia, gynekologia ja pediatria), lasten ja nuorten hoitotyöhön syventyviä sekä kätilöopiskelijoita. Vaikka alussa (ainakin itsestäni) homma tuntui sekavalta ja omaa paikkaa ja roolia harjoituksessa haki yksi ja toinen, niin harjoituksen loppua kohti mentäessä roolit ja tehtävät tuntuivat hahmottuneen hyvin ja tiimityö alkoi oikeasti sujua hyvin. Simulaatio harjoittelun todetaan antavan mahdollisuuden harjoitella välttämättömiä, haastavia ja vaikeitakin taitoja ja tilanteita turvallisessa ympäristössä ilman riskiä potilasturvallisuudelle (Galloway 2009). Simulaatioharjoittelua pidetään myös erittäin tehokkaana keinona oppia muuten vaikeasti harjoiteltavia taitoja ja simuloidut hoitotilanteet tarjoavat yksilöille ja tiimeille mahdollisuuden harjoitella kommunikaatiota, tiimityötä, tilanteen hallintaa, tilannetietoisuuden ylläpitoa sekä päätöksentekoa (Rantanen 2013). Hätäsektiosimulaatiossa korostui jokaisessa tilanteessa kommunikaation tärkeys ja jokaisessa debriefingissä todettiin, että juuri kommunikaatiota täytyisi parantaa...Joka tapauksessa itselleni jäi tunne, että harjoittelimme tiimityöskentelyä haastavassa tilanteessa, jossa jokaisella on oma rooli ja tehtävä, ja harjoitus oli onnistunut, koska itse kukin tunsi lopulta tiimityöskentelyn onnistuneen.
Tämän hätäsektiosimulaation vetäjät olivat mielestäni erittäin hyvin asiansa osaavia ja harjoitus oli hyvin suunniteltu ja toteutettu. Rantasen (2013) mukaan tärkeimmät simulaatiokoulutuksen opetukselliset komponentit ovat positiivisuus, ohjaus, kysymysten asettelu, palautuskeskustelu sekä refletointi. Mielestäni hätäsektiosimulaatiossamme olivat mukana kaikki nämä komponentit ja kaikki kouluttajat osallistuivat aktiivisesti oppimisprosessiin. Harjoitus oli myös rakennettu vastaamaan ryhmämme osaamistasoa ja oppimistarpeita, mikä on Rantasen (2013) mukaan oleellista simulaatiokoulutuksen onnistumiselle.
Negatiivinen kokemus hätäsektiosimulaatiosta omalla kohdallani oli se, että en oikeasti osannut mielestäni toimia kovin hyvin harjoituksessa. Varsinkin ensimmäisellä kerralla harjoitusta läpi vetäessämme minusta tuntui, että en tiedä yhtään mitä minun pitäisi tehdä, enkä edes nähnyt mitä muut tekivät ja kuinka tilanne eteni. Yritin toki olla itselleni armollinen, koska enhän millään voi etukäteen kuvitella hätäsektion kulkua ja tietää eri henkilöiden rooleja sen kulussa, jos en koskaan ole vastaavaa tilannetta nähnyt. Tästä jäi kuitenkin hieman huono maku suuhun ja piikki itsetuntooni, vaikka muide ryhmien toimintaa seurattuani tunsin oppineeni paljon ja tämän jälkeen oikeaa sektiota seuratessani myös huomasin, että opin tässä harjoituksessa paljon sektion kulusta ja eri ammattilaisten roolista. Rantasen (2013) mukaan simulaatiokoulutuksen tarkoituksena on opettaa osallistujia toimimaan opetetulla tavalla heidän siirtyessä aitoon kliiniseen hoitoympäristöön ja omalla kohdallanikin siis huomasin, että tästä oppimisesta oli merkkejä, kun pääsin simulaation jälkeen mukaan sektioon. Mutta kuten Moule (2011) asian esittää, simulaatioharjoittelu on myös haastavaa (niin kouluttajille, toteuttajille kuin opiskelijoille) ja joissakin opiskelijoissa tällainen oppimisympäristö saattaa aiheuttaa ahdistusta ja itsetunnon alentumista. Simulaatioharjoituksen realistisuus on myös merkittävä tekijä harjoituksen vaikuttavuuden kannalta ja osallistujien tulee toimia samalla tavalla kuin he toimisivat aidossa työympäristössä (Rantanen 2013). Omalla kohdallani saattoi olla myös toivomisen varaa toimimisessa niin kuin aidossa tilanteessa, sillä en tiennyt kuinka toimisin aidossa työympäristössä tässä tapauksessa ja annoin ehkä hieman valtaa ajatukselle, että tämä ei ole totta...


Lähteet:

Galloway, S. 2009. Simulation Techniques to Bridge the Gap Between Novice and Competent Healthcare Professionals. The Online Journal of Issues in Nursing 14,2. Viitattu 7.4.2013. http://www.nursingworld.org/MainMenuCategories/ANAMarketplace/ANAPeriodicals/OJIN/TableofContents/Vol142009/No2May09/Simulation-Techniques.aspx

Moule, P. 2011. Simulation in nurse education: Past, present and future. Nurse Education Today 31, 7. Viitattu 7.4.2013. http://www.nurseeducationtoday.com/article/S0260-6917%2811%2900092-X/fulltext


Rantanen, T. 2013. Turvallinen tapa oppia. Sairaanhoitaja 4/2013, 28-33.
 

Paperinen anestesiakaavake

Sain harjoitella paperisen anestesialomakkeen täyttöä heti ensimmäisenä anestesiaharjoittelupäivänäni, koska kesken  toimenpiteen sähköiseen tietojärjestelmään tuli jokin häiriö ja kirjaaminen piti siirtää paperille. Myös toisena harjoittelupäivänäni tietojärjestelmän kanssa oli ongelmia ja sain taas täyttää paperista lomaketta. Lomakkeen täyttö sinällään alkoi pienen alkukankeuden jälkeen onnistua ihan hyvin, mutta jos anestesian aikana joutuu koko ajan antamaan lääkettä, soittamaan anestesialääkärille jne. niin melko kiirettä pitää, että ehtii vielä kirjaamaan sen kaiken samaan aikaan paperille. Ja varsinkin toimeenpiteen alussa, kun muutenkin tehtävää on paljon, niin kaiken kirjaaminen käsin tuntuu melkoisen vaikealta tehtävältä...Sähköinen kirjaaminen, jossa verenpaineet, saturaatiot, pulssit ja mapit kirjautuvat itsestään muistiin tuntuu säästävän ainakin hieman aikaa, tosin kyllä kaiken saa varmasti paperillekin kirjattua, kun siihen oppii ja tottuu. 

Lupaus

Toinen viikko anestesiahoidon harjoittelussa oli hieman sekava, koska viikko oli lyhyt ja katkonainen. Tiistaina tosin oli tekemisen meininkiä ja pääsin tutustumaan tarkemmin plexus- eli hartiapunospuudutusten laittamiseen.
Keskiviikko jäi harjoittelutuntien osalta lyhyeksi, koska aamulla olin hammaslääkärissä ja pääsin sairaalalle vasta lounasaikaan ja iltapäivä meni Piuha-projektin kokouksessa. Keskiviikkona olisi ollut mahdollisuus oppia paljon lasten anestesioiden hoidosta ja minua  hieman harmitti, koska en ennättänyt olla mukana kuin muutamassa toimenpiteessä. Lasten perioperatiivisessa hoidossa onkin omalla kohdallani vielä paljon, paljon opittavaa ja toivottavasti saan vielä tilaisuuksia oppia siitä tämän harjoittelun aikana.
Torstai menikin sitten koululla, jossa järjestimme suomenkielisen syventävien ryhmän kanssa "nuoremmille" opiskelijoille päivän fast track-mallista perioperatiivisessa hoitotyössä. Päivä onnistui mielestäni hyvin, vaikka etukäteen suunnitellut aikataulut hieman joustivat matkan varrella. Olimme kuitenkin itse tyytyväisiä  ja itse ainakin opin paljon hyödyllistä päivän aikana.
Perjantaina olin sitten täyden päivän harjoittelussa. Koko päivä meni paikallispuudutuksissa tehtävien toimenpiteiden parissa. Siinä olisi ollut paljon aikaa vaikka todenteolla syventyä lääkkeisiin ja tentata ohjaajaani niistä. Olin itse kuitenkin jotenkin väsynyt ja ohjaajallani oli ajatukset tulevassa lomassa, joten päivä meni enemmän vain istuessa...
Toisen viikon jälkeen en ole kovin tyytyväinen omiin suorituksiini tämän viikon aikana. Olen mielestäni ollut hieman laiskahko ja ehkäpä syyrjäänvetytyväkin, enkä ole ottanut harjoittelusta irti kaikkea, mitä olisin voinut. Toki viikon katkonaisuudellakin on varmasti ollut oma vaikutuksensa keskittymiseeni. Lupaan nyt kuitenkin itselleni, että ensi viikolla olen aktiivisempi ja pyrin tekemään mahdollisimman paljon itse ja harjoittelemaan kaikkea mahdollista vastaan tulevaa. 

Anestesiahoidon ihmeellisessä maailmassa

Ensimmäinen viikko syventävää harjoittelua anestesiahoidon parissa on takana ja fiilis on hyvä!
Ensimmäinen päivä oli täynnä toimintaa ja nopeita tilanteita...melkoinen aloitus harjoittelulle, mutta pysyin kuitenkin jotenkin ohjaajani ja anestesia lääkärin perässä, joten se oli lopulta kokemuksena ihan mukava.
Toisena harjoittelupäivänä pääsin kunnolla harjoittelemaan ventilointia ja sitä onkin parasta treenata koko loppu harjoittelun ajan...
Kolmantena päivänä olimme ohjaajani kanssa pitkässä leikkauksessa, jonka anestesiavalmistelut olivat melko massiiviset. Ei ehkä ihan paras paikka aloitella harjoittelua, mutta toisaalta oli opettavaista päästä seuramaan  suuremman luokan valmisteluja ( ja tietysti avustamaankin niissä vähän). Harmillista oli, että minun täytyi lähteä aiemmin kotiin sairasta lasta hoitamaan, enkä nähnyt tämän toimenpiteen loppua.
Neljäs päivä alkoi uuden kokemuksen merkeissä, kun sain päästä seuraamaan sektiota. Tämä kokemus oli siinäkin mielessä opettavainen, että viime viikon hätäsektiosimulaation anti kertautui jollakin tasolla ja jäi varmasti paremmin mieleeni tämän oikean kokemuksen kautta, vaikka tässä ei hätäsektio ollutkaan kyseessä.
Ensimmäinen viikko anestesiahoidon parissa on ollut siis työntäyteinen ja olen nähnyt paljon uutta. Tunnen myös oppineeni paljon ja olevani valmis opppimaan lisää. Ohjaajani ovat mukavia ja valmiita opettamaan. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin!

Week two

Toinen harjoitteluviikko jo takana. Todella nopeasti meni tämä instrumenttipuolen harjoittelu. Tunnen kyllä oppineeni paljon ja nähneeni vieläkin enemmän, mutta onhan kaksi viikkoa tosi lyhyt aika. Sain nähdä monenlaisia toimenpiteitä ja olla mukanakin muutamassa. Sain harjaannusta steriiliksi pukeutumisessa ja steriilin alueen rajat ja ylläpito jäivät varmasti kertauksen vuoksi mieleeni entistä paremmin. Opin uutta ja kertasin vanhaa eri ammattilaisten rooleista leikkaussalissa ja koko leikkausprosessin toteuttamisessa. Tarkkaillesani eri henkilöiden toimintaa huomasin, että tiimityöskentely on todella tärkeää ja kun se onnistuu hyvin, sujuu kaikki yleensä potilaankin kannalta parhaalla tavalla. Pidän leikkaussalityöskentelyssä juuri moniammatillisesta tiimityöskentelystä, jossa voi joka päivä oppia uutta ja kehittää omaa osaamistaan ja näkökulmiaan. Huomasin, että toiset hoitajat (ja muutkin tiimin jäsenet) pysyttelevät enemmän "omissa tehtävissään", kun taas toiset ovat hyvinkin joustavia ja liikkuvat sujuvasti eri roolien välillä. Toki joustavuus ja liikkuvuus vaativa osaamista ja kokemusta, mutta riippuvat myös osittain jokaisen omasta luonteesta ja halusta toimia tiimissä. Aloittelevalle hoitajalle tämä on toki haastavaa, kun aina täytyy ikään kuin haistella ja arvailla, kuinka toimia kenekin kanssa, mutta toisaalta antaa paljon mahdollisuuksia uuden oppimiseen.
Perjantaina nämä kaksi viikkoa huipentuivat hätäsektiosimulaatioharjoitukseen. Harjoitus oli antoisa ja opettavainen, joskin omalla kohdallani haastava, koska en ole nähnyt koskaan edes suunniteltua sektiota. Kävimme harjoituksen kahdesti läpi kolmella eri ryhmällä ja itse olin ensimmäisessä aktiiviryhmässä. Minulle olisi ehkä ollut helpompi olla ensin tarkkailuryhmässä ja sen jälkeen vasta aktiiviryhmässä, niin olisin tiennyt vähän mitä tuleman pitää...Joka tapauksessa opin harjoituksesta paljon hätäsektion kulusta ja eri ammattilaisten roolista siinä. Ja hätäsektion kohdalla havaitsin taas kuinka paljon moniammatillista tiimityöskentelyä tarvitaan.
Odotan innolla ensi viikon haasteita, pääsenhän harjoittelemaan anestesiahoitoa, jonka parissa toivottavasti tulevaisuudessa saan työskennellä. 

Viimeistä viedään

Tällä viikolla alkoi viimeinen harjoittelu. Tunnelmani harjoittelun alussa ovat olleet jännittyneet, innostuneet, epäuskoiset (siis joko tämä oikeasti kohta loppuu?) sekä myös hieman pelokkaat. Teen harjoittelun leikkurissa, ensin kaksi viikkoa instrumenteissä ja sen jälkeen yhdeksän viikkoa anestesiahoidon parissa.
Näiden kahden viikon aikana "i-puolella" haluaisin nähdä monenlaisia leikkauksia, jotta voisin seurata niiden kulkua ja oppia ymmärtämään erilaisten leikkkausten toteutusta sekä eri ammattilaisten rooleja niissä. Haluaisin myös päästä harjoittelemaan lisää steriiliksi pukeutumista sekä potilaan peittelyä ennen leikkausta. Myös leikkausalueen pesua ja potilaan asennon laittamista olisi hyvä oppia paremmin.
Ensimmäiset päivät harjoitelussa sujuivat taas tuttuun tapaan enemmän tai vähemmän hämmentyneissä fiiliksissä. Tosin leikkausosasto, jossa olen ainakin kaksi ensimmäistä viikkoa tuntui viime syksyn tutustumisharjoiteluuiden jälkeen ihan tutulta sekä henkilökunnan naamatkin suurimmaksi osaksi tutuilta. Minulle on nimetty kaksi ohjaajaa ja he ovat kumpikin mukavia, auttavaisia ja innostavia. Torstaina olin koko päivän toisen ohjaajani kanssa kotiuttamassa päiväkirurgisia potilaita ja se oli kokemuksena ihan uusi minulle. Päivä oli mielenkiintoinen ja opettavainen ja sain myös itse harjoitella potilaiden kotiuttamista. Siitä jäi päällimmäisenä mieleen se, että pitäisi tietää ja muistaa sen sata asiaa, jotka täytyy myös pitää mielessä, vaikka työsi keskeytetään koko ajan mitä erilaisemmista syistä. Torstain jälkeen oloni olikin hyvin sekava ja epäilin kykyjäni tulla ikinä oikeksi sairaanhoitajaksi...
Perjantaina olin taas leikkaussalissa ja ensimmäistä kertaa tämän harjoittelun aikana mukana leikkauksessa (olen ollut alkuviikosta seuraamassa sellaisia toimenpiteitä, joihin ei ole oikein pystynyt menemään mukaan). Ensinnäkin oli oikeastaan hämmentävää, kuinka tutulta ja turvalliselta salissa olo tuntui torstain jälkeen. Toisekseen oli mukavaa huomata, että steriiliksi pukeutuminen ei tuntunut läheskään niin pelottavalta kuin viime syksynä, enkä kokenut oloani niin epävarmaksi sen suhteen, että mihin voin koskea ja missä ihmeessä pitäisin käsiäni. Pääsin myös hieman harjoittelelmaan peittelyä ja se tuntui vaikealta. Yritin toimia instrumenttihoitajana ja kyllähän se jotenkin sujuikin, joskin oli melkoisen vaikeaa, kun en montaakaan instrumenttia tunne...
Perjantaiaamun meetingin ajaksi oli meille opiskelijoille järjestetty kipuhoitaja kertomaan työstään ja erityismenetelmistä kivunhoidossa. Tämä lyhyt esittely oli oikein mielenkiintoinen, koska kivunhoito kiinnosta minua erityisesti. Haluan myöhemmin keväällä ehdottomasti päästä kipuhoitajan mukaan ainakin päiväksi!
Kaikenkaikkiaan ensimmäisen viikon jälkeen omat tuntemukseni ovat innostuneet ja iloiset. Harjoittelupaikka valintani tuntuu todella onnistuneelta, enkä malta odottaa, että pääsen oppimaan lisää :)