Heräämöhoitoa

Viikko meni nopeasti ja ihan mukavasti. Maanantain olin heräämössä, LOS 1:llä. Päivä oli sopivan rauhallinen ja opin taas uutta heräämöhoidosta, erityisesti urologisten potilaiden hoidosta.
Tiistai meni niin sanotusti harakoille...minun oli tarkoitus mennä lääkehoidon osaamisen perusteiden LOVE-tenttiin ja opiskelin tunnollisesti koko viikonlopun tenttiä varten. Kaksi tuntia ennen tentin alkua tulikin ilmoitus, että tentti on peruttu, joten vietinkin päivän sitten kotona oleillen. Jaksamisen kannalta varmasti hyvä asia, mutta harjoittelutuntien valossa ei, sillä uusi yritys 7.5. vie taas harjoittelutunteja...
Keskiviikkona olin ohjaajani kanssa salissa, jossa tehtiin tähystyksellisiä polvileikkauksia. Spinaalipuudutuksia siis koko päivä. Yritin mahdollisimman pitkälle hoitaa anestesiahoitajan tehtävät itsenäisesti 2/3 toimenpiteissä. Onnistuin jotenkin, mutta aina jos tulee jotain vähänkin yllättävää, niin keskittymiseni herpaantuu ja homma alkaa hieman livetä käsistä....Siis tarvitaan harjoitusta, harjoitusta ja harjoitusta.
Tosrtaina ja perjantaina olin molempina päivinä ensin aamulla salissa toisen ohjaajani kanssa ja sitten loppupäivän lasten heräämössä toisen ohjaajani kanssa. Lasten heräämö olikin mukava paikka! Molemmat päivä siellä olivat sopivan rauhallisia, joten oppimiselle jäi aikaa. Tunnenkin oppineeni paljon lasten perioperatiivisesta hoidosta.
Maanantaina tapasin myös opettajani väliarvioinnin merkeissä. Hän muistutti minua väliarvioinnin pyytämisestä myös ohjaajiltani. Toiselta ohjaajaltani sainkin hyvää palautetta edistymisestäni tähän mennessä. Oli mukava kuulla, että hänen mielestään kohtaan potilaita arvostavasti ja minuun voi luottaa. Olen samaa mieltä hänen kanssaan siitä, että itsenäistä toimimista täytyy vielä harjoitella ja pyrin harjoittelun loppuaikana erityisesti siihen. Toinen ohjaajani sanoi, etä minulla on alkanut mennä ihan hyvin...
Kummaltakin ohjaajaltani sain hyviä vinkkejä ja ohjeita viimeisten harjoitteluviikkojen varalle ja itsenäisen toimimisen onnistumiseen.
Pari seuraavaa viikkoa ovat arkipyhien ja tenttien vuoksi katkonaisia, joten niiden aikana yritän suorittaa viimeiset oppimistehtävät, jotta kaksi viimeistä viikkoa olisi mahdollista pyhittää perusasioiden itsenäisesti tekemisen harjoitteluun.

Vaikeuksien kautta voittoon...?

Tämä viikko alkoi vähemmän mukavissa merkeissä. Jouduin nimittäin olemaan maanantain ja tiistain kipeänä kotona. Kipeänä olo on tietysti tylsää (varsinkin vatsataudin sairastaminen...) ja sivu suun menneet oppimismahdollisuudet harmittavat, mutta eihän sairastumiselle mitään voi.
Keskiviikkona selvisin sitten taas harjoittelupaikalle. Päivästä muodostui loppujen lopuksi ihan mukava oppimiskokemus, vaikka aamulla oloni oli melkoisen sekava ja hutera toipilaana olemisesta johtuen. Anestesialääkäri oli nopeaakin nopeampi ja  hoitajakin, jonka matkassa päivän vietin sanoi, että tämän lääkärin tahdissa on kokeneemmankin hoitajan haastavaa pysyä. Päätin olla välittämättä tästä seikasta ja keskityin imemään uutta tietoa spinaalipuudutuksista, joita oli ohjelmassa kolme. Yksi puudutuksista oli kestospinaali, uusi tuttavuus minulle. Ja niin opin taas uutta.
Torstaina vuorossa oli yleisanestesioita, joissa intubaatio tapahtui nenän kautta. Olin nähnytkin niitä instrumenttipuolella ollessani, mutta nyt pääsin oppimaan niistä anestesiahoitajana. Torstaikin toi siis mukanaan uutta.
Perjantai jatkui yleisanestesioiden merkeissä, joista jokaisessa oli enemmän ja vähemmän erikoisia piirteitä. Yksi potilaista tuli teho-osastolta ja veimme hänet myös toimenpiteen jälkeen takaisin sinne, jote sain myös oppia tässä asiassa. Tehohoidossa olevan potilaan tarkkailulaitteiden ja infuusiopumppujen määrä on melkoinen ja potilaan siirtäminen osastolta toiselle on suunnittelua, tietoa ja taitoa, monia henkilöitä ja aikaakin vaativa tapahtuma. Tämä oli mielenkiintoinen ja opettavainen kokemus.
Alkuviikon vastoinkäymisistä huolimatta viikko sujui hyvin. Opin monta uutta asiaa ja yritin myös (ainakin torstaina ja perjantaina) pitää lupaustani ja tehdä mahdollisimman paljon itse. No sillä saralla on varmasti parantamisen varaa, mutta onneksi harjoitelua on vielä jäljellä neljä viikkoa...siis vaan neljä viikkoa...apua. Surullista viikossa oli se, että kadotin muistivihkoni, johon oli ennättänyt tehdä paljon kaikenlaisia huomioita. Ensi viikolla aloitan siis uuden vihkon.

Taas yksi viikko takana....

Tämän viikon jälkeen olo on parempi, kuin viime viikolla. Noudatin lupaustani olla aktiivisempi, ainakin suurimman osan viikosta.
Maanantai meni ihan mukavasti. Ohjaajani yritti pysytellä taka-alalla ja antoi minun tehdä suurimman osan tehtävistä. Se sujuikin ihan mukavasti ja päivän jälkeen oloni oli luottavainen.
Tiistai sitten...ei ollut päivä ihan parhaasta päästä. Olimme mukana kahdessa melko suuressa toimenpiteessä, joihin kumpaankin piti tehdä melko paljon valmisteluja ja anestesioiden aikana piti vähän kiirettäkin. Yritin olla mukana työn touhussa ja tehdä osaamiani asioita ja opetella uusia, mutta kaiken keskellä pääni tuntui menevän pyörälle ja taisin lopulta jäädä suosiolla hieman sivummalle. Päivän jälkeen oloni oli sekava. Asiaa ei ainakaan auttanut anestesialääkärin minulle osoittamat kysymykset, joista läheskään kaikkiin en osannut vastata. No opinpahan taas uutta tavalla, joka varmasti jää mieleen...
Keskiviikkona en kuitenkaan antanut edellisen päivän itsetuntoa laskeneiden tapahtumien lannistaa itseäni, vaan yritin parhaani mukaan olla mukana kaikessa ja päivä sujuikin melkoisen hyvin.
Torstai kuluikin sitten Piuha-projektin parissa, laatien kysymyksiä fast track casea varten. Päivän aikana opin taas paljon lisää fast track protokollasta, joten ei ollut hukkaan heitettyä aikaa sekään.
Perjantain olimme ohjaajani kanssa heräämössä. Olen ollut tutustumisjaksolla yhden päivän heräämössä, joten se oli melkoisen uusi maailma minulle. Päivän aikana riitti tekemistä, ja vaikka paljon opinkin, niin heräämöhoidon harjoittelussa riittää minulle vielä runsaasti haasteita.

Hätäsektiosimulaatiosta vielä

Hätäsektiosimulaatiosta positiivisimmaksi kokemukseksi omalla kohdallani muodostui tunne onnistuneesta tiimityöskentelystä moniammatillisen tiimin kesken. Paikalla oli meidän perioperatiiviseen hoitotyöhön syventyvien opiskelijoiden lisäksi erikoistuvia lääkäreitä (anestesia, gynekologia ja pediatria), lasten ja nuorten hoitotyöhön syventyviä sekä kätilöopiskelijoita. Vaikka alussa (ainakin itsestäni) homma tuntui sekavalta ja omaa paikkaa ja roolia harjoituksessa haki yksi ja toinen, niin harjoituksen loppua kohti mentäessä roolit ja tehtävät tuntuivat hahmottuneen hyvin ja tiimityö alkoi oikeasti sujua hyvin. Simulaatio harjoittelun todetaan antavan mahdollisuuden harjoitella välttämättömiä, haastavia ja vaikeitakin taitoja ja tilanteita turvallisessa ympäristössä ilman riskiä potilasturvallisuudelle (Galloway 2009). Simulaatioharjoittelua pidetään myös erittäin tehokkaana keinona oppia muuten vaikeasti harjoiteltavia taitoja ja simuloidut hoitotilanteet tarjoavat yksilöille ja tiimeille mahdollisuuden harjoitella kommunikaatiota, tiimityötä, tilanteen hallintaa, tilannetietoisuuden ylläpitoa sekä päätöksentekoa (Rantanen 2013). Hätäsektiosimulaatiossa korostui jokaisessa tilanteessa kommunikaation tärkeys ja jokaisessa debriefingissä todettiin, että juuri kommunikaatiota täytyisi parantaa...Joka tapauksessa itselleni jäi tunne, että harjoittelimme tiimityöskentelyä haastavassa tilanteessa, jossa jokaisella on oma rooli ja tehtävä, ja harjoitus oli onnistunut, koska itse kukin tunsi lopulta tiimityöskentelyn onnistuneen.
Tämän hätäsektiosimulaation vetäjät olivat mielestäni erittäin hyvin asiansa osaavia ja harjoitus oli hyvin suunniteltu ja toteutettu. Rantasen (2013) mukaan tärkeimmät simulaatiokoulutuksen opetukselliset komponentit ovat positiivisuus, ohjaus, kysymysten asettelu, palautuskeskustelu sekä refletointi. Mielestäni hätäsektiosimulaatiossamme olivat mukana kaikki nämä komponentit ja kaikki kouluttajat osallistuivat aktiivisesti oppimisprosessiin. Harjoitus oli myös rakennettu vastaamaan ryhmämme osaamistasoa ja oppimistarpeita, mikä on Rantasen (2013) mukaan oleellista simulaatiokoulutuksen onnistumiselle.
Negatiivinen kokemus hätäsektiosimulaatiosta omalla kohdallani oli se, että en oikeasti osannut mielestäni toimia kovin hyvin harjoituksessa. Varsinkin ensimmäisellä kerralla harjoitusta läpi vetäessämme minusta tuntui, että en tiedä yhtään mitä minun pitäisi tehdä, enkä edes nähnyt mitä muut tekivät ja kuinka tilanne eteni. Yritin toki olla itselleni armollinen, koska enhän millään voi etukäteen kuvitella hätäsektion kulkua ja tietää eri henkilöiden rooleja sen kulussa, jos en koskaan ole vastaavaa tilannetta nähnyt. Tästä jäi kuitenkin hieman huono maku suuhun ja piikki itsetuntooni, vaikka muide ryhmien toimintaa seurattuani tunsin oppineeni paljon ja tämän jälkeen oikeaa sektiota seuratessani myös huomasin, että opin tässä harjoituksessa paljon sektion kulusta ja eri ammattilaisten roolista. Rantasen (2013) mukaan simulaatiokoulutuksen tarkoituksena on opettaa osallistujia toimimaan opetetulla tavalla heidän siirtyessä aitoon kliiniseen hoitoympäristöön ja omalla kohdallanikin siis huomasin, että tästä oppimisesta oli merkkejä, kun pääsin simulaation jälkeen mukaan sektioon. Mutta kuten Moule (2011) asian esittää, simulaatioharjoittelu on myös haastavaa (niin kouluttajille, toteuttajille kuin opiskelijoille) ja joissakin opiskelijoissa tällainen oppimisympäristö saattaa aiheuttaa ahdistusta ja itsetunnon alentumista. Simulaatioharjoituksen realistisuus on myös merkittävä tekijä harjoituksen vaikuttavuuden kannalta ja osallistujien tulee toimia samalla tavalla kuin he toimisivat aidossa työympäristössä (Rantanen 2013). Omalla kohdallani saattoi olla myös toivomisen varaa toimimisessa niin kuin aidossa tilanteessa, sillä en tiennyt kuinka toimisin aidossa työympäristössä tässä tapauksessa ja annoin ehkä hieman valtaa ajatukselle, että tämä ei ole totta...


Lähteet:

Galloway, S. 2009. Simulation Techniques to Bridge the Gap Between Novice and Competent Healthcare Professionals. The Online Journal of Issues in Nursing 14,2. Viitattu 7.4.2013. http://www.nursingworld.org/MainMenuCategories/ANAMarketplace/ANAPeriodicals/OJIN/TableofContents/Vol142009/No2May09/Simulation-Techniques.aspx

Moule, P. 2011. Simulation in nurse education: Past, present and future. Nurse Education Today 31, 7. Viitattu 7.4.2013. http://www.nurseeducationtoday.com/article/S0260-6917%2811%2900092-X/fulltext


Rantanen, T. 2013. Turvallinen tapa oppia. Sairaanhoitaja 4/2013, 28-33.
 

Paperinen anestesiakaavake

Sain harjoitella paperisen anestesialomakkeen täyttöä heti ensimmäisenä anestesiaharjoittelupäivänäni, koska kesken  toimenpiteen sähköiseen tietojärjestelmään tuli jokin häiriö ja kirjaaminen piti siirtää paperille. Myös toisena harjoittelupäivänäni tietojärjestelmän kanssa oli ongelmia ja sain taas täyttää paperista lomaketta. Lomakkeen täyttö sinällään alkoi pienen alkukankeuden jälkeen onnistua ihan hyvin, mutta jos anestesian aikana joutuu koko ajan antamaan lääkettä, soittamaan anestesialääkärille jne. niin melko kiirettä pitää, että ehtii vielä kirjaamaan sen kaiken samaan aikaan paperille. Ja varsinkin toimeenpiteen alussa, kun muutenkin tehtävää on paljon, niin kaiken kirjaaminen käsin tuntuu melkoisen vaikealta tehtävältä...Sähköinen kirjaaminen, jossa verenpaineet, saturaatiot, pulssit ja mapit kirjautuvat itsestään muistiin tuntuu säästävän ainakin hieman aikaa, tosin kyllä kaiken saa varmasti paperillekin kirjattua, kun siihen oppii ja tottuu. 

Lupaus

Toinen viikko anestesiahoidon harjoittelussa oli hieman sekava, koska viikko oli lyhyt ja katkonainen. Tiistaina tosin oli tekemisen meininkiä ja pääsin tutustumaan tarkemmin plexus- eli hartiapunospuudutusten laittamiseen.
Keskiviikko jäi harjoittelutuntien osalta lyhyeksi, koska aamulla olin hammaslääkärissä ja pääsin sairaalalle vasta lounasaikaan ja iltapäivä meni Piuha-projektin kokouksessa. Keskiviikkona olisi ollut mahdollisuus oppia paljon lasten anestesioiden hoidosta ja minua  hieman harmitti, koska en ennättänyt olla mukana kuin muutamassa toimenpiteessä. Lasten perioperatiivisessa hoidossa onkin omalla kohdallani vielä paljon, paljon opittavaa ja toivottavasti saan vielä tilaisuuksia oppia siitä tämän harjoittelun aikana.
Torstai menikin sitten koululla, jossa järjestimme suomenkielisen syventävien ryhmän kanssa "nuoremmille" opiskelijoille päivän fast track-mallista perioperatiivisessa hoitotyössä. Päivä onnistui mielestäni hyvin, vaikka etukäteen suunnitellut aikataulut hieman joustivat matkan varrella. Olimme kuitenkin itse tyytyväisiä  ja itse ainakin opin paljon hyödyllistä päivän aikana.
Perjantaina olin sitten täyden päivän harjoittelussa. Koko päivä meni paikallispuudutuksissa tehtävien toimenpiteiden parissa. Siinä olisi ollut paljon aikaa vaikka todenteolla syventyä lääkkeisiin ja tentata ohjaajaani niistä. Olin itse kuitenkin jotenkin väsynyt ja ohjaajallani oli ajatukset tulevassa lomassa, joten päivä meni enemmän vain istuessa...
Toisen viikon jälkeen en ole kovin tyytyväinen omiin suorituksiini tämän viikon aikana. Olen mielestäni ollut hieman laiskahko ja ehkäpä syyrjäänvetytyväkin, enkä ole ottanut harjoittelusta irti kaikkea, mitä olisin voinut. Toki viikon katkonaisuudellakin on varmasti ollut oma vaikutuksensa keskittymiseeni. Lupaan nyt kuitenkin itselleni, että ensi viikolla olen aktiivisempi ja pyrin tekemään mahdollisimman paljon itse ja harjoittelemaan kaikkea mahdollista vastaan tulevaa.